Etusivulle

Historiaa

Takaisin edelliseen

"Viulupaja"

Viulunrakennuksen historiaa

Viulunsukuiset soittimet lienevät peräisin jo 1400-luvulta, jolloin jousi tuli Eurooppaan. Silloin näppäiltäviin soittimiin ryhdyttiin tekemään kapea keskivartalo, jolloin soitinta oli mahdollista soittaa myös jousella. Kuitenkin vasta 1800-luvulla rakentajat erikoistuivat jonkin tietyn soittimen rakentajiksi. Niinpä esimerkiksi Antonius Stradivarius (1644-1737) rakenteli myös muun muassa kitaroita, luuttuja, mandoliineja ja gamboja. Viulun kaltaisille soittimille oli yhä enemmän kysyntää niiden esimerkiksi kitaraa huomattavasti kantavamman äänensä vuoksi.

Ensimmäiset nykyaikaisen tyyliset viulut on piirtänyt italialainen yleisnero Leonardo da Vinci (1452-1519). Italialaiset Giovanni Kerlino (1440-1495), Kaspar Tiefenbrucker (syntynyt 1400-luvulla, tarkka elinaika ei tiedossa) ja Gasparo Bertolotti eli Gasparo da Salò (1540-1609) valmistivat ensimmäiset malliltaan nykyaikaiset viulut. Heidän soittimissaan ei luonnollisestikaan ollut mitään standardimittoja vaan jokainen soitin oli käytännössä oma yksilönsä. (Tiefenbruckerin juuret ovat nykyisen Saksan Augsburgin lähistöllä.)

 Viulunrakennus kehittyi aluksi Pohjois-Italiassa. Tunnusomaista oli, että tietotaito siirtyi suvuittain isältä pojalle. Kuuluisimmat italialaiset viulunrakennussuvut olivat nimeltään Amati, Stradivarius ja Guarnerius. Muita tunnettuja nimiä ovat esim. Montagnana, Panormo, Guadanini, Gagliano, Albanius, Ruggerius, Testore jne.

Pohjois-Italia "kävi ahtaaksi" lukuisille viulunrakentajille ja osa heistä muutti asumaan yhä kauemmas viulunrakennuksen synnyinsijoilta. Näin viulunrakennusoppi kulkeutui jo varhaisessa vaiheessa myös esimerkiksi Ranskaan. On huomioitava, että tuolloin valtioiden rajat eivät olleet nykyisen kaltaisia. Monet nykyisen Keski-Euroopan alueelta kotoisin olevat viulunrakentajat kävivät hakemassa oppinsa Pohjois-Italiasta ja palasivat tämän jälkeen kotikonnuilleen taitavina käsityöläisinä. Esimerkkinä mainittakoon Mathias Klotz (1656-1743), joka oli kotoisin nykyisen Saksan alueelta Mittenwaldista ja kävi hakemassa oppinsa useiden Pohjois-Italian mestareiden soitinpajoilta. Mathias Klotz luetaan saksalaisen koulukunnan perustajiin. Ranskalaisena viulunrakennuksen uranuurtajana mainittakoon S.B.Vuillaume (1798-1875), joka saavutti hieman kyseenalaisen maineensa italialaisten mestarisoitinten jäljentäjänä.

Luultavasti muusikoiden painostuksesta soitinrakentajat alkoivat jo 1700-luvulla käyttää tiettyjä standardimittoja. Viulunrakentajat erikoistuivat rakentamaan esimerkiksi viuluja, alttoviuluja ja selloja. Vaikka esimerkiksi Stradivarius rakensi myös kitaroita, niitä ei ole säilynyt nykypäiviin suuremmissa määrin johtuen kitaran soittimena viulua lyhyemmästä elinkaaresta ja vähäisemmästä arvostuksesta. Kontrabasso kuuluu jousisoittimiin, mutta ei suoranaisesti samaan soitinperheeseen viulun, alttoviulun ja sellon kanssa.

1800-luvun alkupuolella viulun ääneltä vaadittiin yhä enemmän voimakkuutta ja kantavuutta suurten kaupunkien uusien suurempien konserttisalien vuoksi. Ainut tapa saada lisää äänellistä volyymiä soittimiin oli asettaa soittimeen korkeampi talla, muuttaa kaulan kulmaa jyrkemmäksi ja jatkaa kaulan ja kielten pituutta. Näin kielten paine kantta kohtaan voimistui. Käytännössä kaikkien ennen 1800-luvun alkua rakennettujen soittimien kaulan kulma muutettiin jyrkemmäksi ja kaulaa jatkettiin 10mm. Toimenpiteessä alkuperäinen kaula irroitettiin soittimen vartalosta, kierukka sahattiin irti ja liitettiin uuteen pitempään valikaulaan. Uusi välikaula vanhoine kierukkoineen liitettiin soittimen vartaloon alkuperäistä jyrkempään kulmaan. Pohjan jatke säilytetiin alkuperäisenä.

 

sivun alkuun